Olkaapas hyvät, tekstiä

Heipsansaa. Oon jotenki laiska ollu kirjottelemaan tänne edes mun kuulumisia. Mua jotenki turhauttaa tää homma ja kaikki, vaikka tiiän, että mun kaverit lukee tätä ja tää on yks tie mitä kautta ne tietää mitä mä teen.  Siks koen tän jopa velvollisuutena joskus... Siinä on vaan yks huono puoli: Kaikki tietää kaiken musta, mutta mä en tiiä mitään muista? Ei kai multa oo edes tarpeellista kysyä mitä mulle kuuluu, ku kaikki on jo ihan  julkisesti luettavissa täältä... Entäs se toinen puoli? Mulla ei oo harmainta aavistustakaan osasta mun kavereista, jotka tätä lukee. Mitähän niille kuuluu tai missä ne edes on tai mitä ne tekee. Kyllä mää sen toisaalta ymmärränkin. Jos tietää jo mitä toiselle kuuluu, niin mitäpä sitä kyselemään. Ja tönkköähän se on tulla vaan kertomaan mulle mitä sille itselleen kuuluu.

Toinen juttu täällä Pohjanmaalla olemisesta on se puoli, että oon ihan ulkona kaikista jutuista. Kaikki puhuu jostain jutuista ja mä en pysy mukana missään. En tiiä mitään mitä on tapahtunu. Ja kun kysyn, niin se taitaakin olla liian pitkä juttu selitettäväksi tai sitä ei jaksa kertoa... Sitte se ärsyttää vielä enempi, jos niistä tietämättömistä asioista jauhetaan koko ajan. Tunnen itteni vähä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Onneksi mulla on Jani, muutama ystävä ja perhe, joiden kyydistä en tipu varmaan ikinä.

Mulla on ihan hirveä ikävä Riikkaa, Emmaa, Peteä ja Annua. Yleensäkkin Rovaniemen elämää. Riikan kanssa ei tuu ikinä yhtään mitään ongelmaa, menee minne tahansa tai tekee mitä tahansa. Se on sellanen ystävä kenen kanssa en riitele. Sille voin sanoa suoraan, jos mua ottaa joku päähän sen käytöksessä. Ei tarvi kierrellä tai kaarrella asioista, jotka vois satuttaa sitä, vaan me sovitaan asiat heti. 

Muutenki oon huomannu, että kun on kauan pois sellasten ystävien luota, joita ei tosiaan näe paljoa enää, huomaa miten paljo niissä onki sellasia asioita, joita ei voi sietää ollenkaan. Ei kaikki oo tietenkään sellasia, vaan jotkut oikeet ystävät pysyy aina sellasina, kun ne on viimeksi nähnykkin. Niin ne kaikki asiat vaan muuttuu, vaikka luulee niitten pysyvän ikuisuuden samanlaisena. Eikä sille voi ite todellakaan mitään. Omasta mielestään kaikkihan toimii itse oikeen, mutta toisesta näkökulmasta asiat voi näyttää ihan erilaiselta. 

Oon itekkin varmaan tosi hankala luonne. Oon tosi herkkä kaiken suhteen. Tekeekö joku mun mielestä väärin jotain vai satuttaako joku mua, sillä ei oikeestaan oo väliä. Herne menee nokkaan helposti niin hyvässä ku pahassa. Jos joku tekee mun mielestä väärin tai en ois uskonu, että joku voi olla niin tyhmä, että tekee jotain, niin mun suusta tulee sanoja sanojen perään miten asiat ois voinu tehdä paremmin tai miten ne tulisi tehdä. Toisaalta sitten oon sillä tavalla herkkä, että itken helposti. Jos joku menee pieleen mulle tärkeessä asiassa esim. ystävyyssuhteissa. En vaan tosin näytä sitä kovin monesti ulospäin. Jani on varmaan ainut, joka tietää miten paljo itken. En ite koe itteeni mitenkään vahvaksi ihmiseksi.  

Oon jo kirjottanu ihan liikaa siitä miltä musta tuntuu tällä hetkellä... Enkä osaa ees pukee sitä sanoiksi. Mulla oli vaan jotenki sellanen tarve nyt kerranki kertoo vähä kaikesta, että syntyis käsitys siitä, millanen oon. Haluun jakaa teidän kans ajatuksia herättävän asian :) Tai ainakin mun kohdalla se herättää ajatuksia. Maailman suloisin ja ihanin blogi, jota kirjoittaa sokea tyttö, on tässä ja mua erityisesti kosketti tämä. Musta tuo blogi luo niin paljon eri näkökulmaa tähän maailmaan, että alkaa ajatella itekkin asioita ihan eri tavalla.

"Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen:

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin;

tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

(Antoine De Saint-Exupèryn: Pikku Prinssi)